Tekoälymoska, tekonurmi ja talkoohenki – Heikot uhat ja vahvat mahdollisuudet vuonna 2025

Digi- ja väestötietoviraston (DVV) Heikot uhat -raportti ilmestyy nyt neljättä kertaa. Raportti tarkastelee tulevaisuuden ja nykyajan katvealueissa ja pinnan alla kyteviä ilmiöitä. Heikoilla uhilla tarkoitamme signaaleja mahdollisesti toteutuvista haitallisista tapahtumista tai kehityskuluista. Tahdomme raportissa korostaa, että vaikka tulevaisuus on arvaamaton, on siihen mahdollista vaikuttaa. Ennakoinnin ja mielikuvituksen avulla heikoista uhista voi tunnistaa vahvoja mahdollisuuksia erilaisille tulevaisuuksille. Näin voimme kasvattaa resilienssiämme ja kykyämme rohkeaan ajatteluun.

Tämän vuoden heikot uhat poikkeavat hieman edellisvuosien havainnoista. Nyt mukana on vain yksi suoraan teknologiaan ja digitalisaatioon liittyvä ilmiö, joka avaa tekoälyn roolia työyhteisöissä. Pohdimme tällä kertaa myös ekologisuuteen ja rakennettuun ympäristöön liittyvää uhkaa siitä, miten pienet arjen valinnat vaikuttavat ympäristöön. Ekologisia vaikutuksia huomaamatta aiheuttavat arjen valinnat kytkeytyvät myös digitaaliseen maailmaan, kun ajattelee esimerkiksi suurten kielimallien sähkön- ja vedenkulutusta. Viimeisenä käsittelemme sosiaalisiin suhteisiin liittyvää uhkaa talkoohengen hiipumisesta osana sosiaalisia suhteita. Tämä on muutos, joka heijastuu myös oman virastomme toimintaan, sillä kolmas sektori on tärkeä osa esimerkiksi digitukitoiminnan ekosysteemiä. Olemme valinneet nämä näkökulmat, koska mielestämme ne kertovat jotain olennaista tästä ajasta.

Uhat on johdettu pitkin vuotta tekemistämme heikkojen signaalien seurannasta. Suosittelemme kaikkia ennakointia tekeviä julkisen hallinnon toimijoita keräämään myös heikkoja signaaleja mega- ja mesoluokan muutosajurien lisäksi. Signaalien seuraamisen ja analysoinnin avuksi on olemassa esimerkiksi Sitran hyödyllinen opas. DVV:llä olemme käyttäneet signaalien jatkotyöstöön muun muassa erilaisia nelikenttiä, kriittistä kerrosanalyysia sekä mielikuvatauluja.

Havainnollistamme heikkoja uhkia erilaisten jännitteiden kautta. Olemme tunnistaneet myös uusia jännitepareja, joissa korostuu erityisesti kielimalleihin pohjautuvien tekoälymallien vaikutukset työelämään. Näitä ovat aito–vääristelty, sopiva–ahdettu, luottamus–epäily.

Tekoäly myrkytti työilmapiirin

Viimeisimmän sukupolven tekoälyteknologiasta on keskusteltu kahden ääripään välissä. Siihen on liittynyt hurmoksellisia ennustuksia työelämän ja –markkinoiden   mullistuksesta. Kielimallien kehittäminen on kiihdyttänyt puolijohdebisnestä huomattavasti, mikä on puolestaan jo muuttanut maailman geoekonomisia asetelmia. Toisaalta esimerkiksi MIT-yliopisto totesi raportissaan, että jopa 95 prosenttia yritysten erilaisista generatiivisen tekoälyn projekteista ei oikeastaan lisää organisaation tehokkuutta.

Stanfordin yliopisto onkin toteuttanut tutkimuksen siitä, miten ihmiset oikeasti käyttävät heille annettuja uusia tekoälytyökaluja. Tutkimuksen mukaan generatiivista tekoälyä käytetään luomaan pintapuolisesti käypiä tuotoksia, jotka todellisuudessa kuitenkin lisäävät työtä häiriökysynnällä, kun tuotoksia pitää korjailla tai tehdä kokonaan uusiksi.

Tällainen työhön liittyvä tekoälymoska siirtää vastuuta organisaation työkulussa eteenpäin, kun pintapuolisesti tyydyttävältä vaikuttavaan työn jälkeen ei voikaan luottaa. 40 prosenttia kyselytutkimukseen vastanneista kertoi törmänneensä tällaiseen tekoälymoskaan ja 15 prosenttia kertoi lähes kaiken työssään kohtaaman sisällön olevan tällaista. Tekoälymoskasta jopa 16 prosenttia tulee vastaajien mukaan organisaation johdolta.

 Ilmiö vaikuttaa työpaikan sosiaaliseen dynamiikkaan, kun tekoälymoskan vastaanottaminen lisää epäluottamusta ja epäluuloa työkavereita kohtaan. Tekoälymoskan kanssa kosketuksiin joutuvat työntekijät myös pitivät työkavereitaan vähemmän älykkäinä. Huonosti toteutetut tekoälyprojektit siis myrkyttivät tutkimuksen mukaan työpaikan ilmapiiriä.

Työpaikan tekoälymoskan heikko uhka auttaa meitä pohtimaan sitä, miksi nykytyöelämässä ongelmia voi välillä olla vaikea ratkaista. Haittaavatko uudistusten kyseenalaistamista esimerkiksi kiire ja edellisten projektien antamien oppien unohtaminen, teknologinen hype tai organisatorinen kitka? Syitä on varmasti monia, mutta ne kumpuavat kunkin organisaation ja sen ihmisten arkisista käytännöistä ja kulttuurista. Tekoälymoskan vahva mahdollisuus onkin huomata, että vaikuttavien käyttötapausten rakentaminen tekoälyn avulla vaatii näiden kontekstien tuntemista ja tutkimista ihmislähtöisellä otteella. Näin myös kirjoitimme Kelan ja DVV:n yhteisessä Asiantuntijatyön muutos tekoälyn aikakautena -raportissamme. Ylhäältä alaspäin annettujen työkalujen ja tavoitteiden sijasta tekoälyuudistuksen avain ovat kokeilut!

Jännite: Sopiva–ahdettu, luottamus–epäily

 

Mikromuovia ja mikroluontokatoa

Tekonurmet ovat yleistyneet suomalaisten rivi- ja omakotitalojen pihoilla. Muovista tekonurmea markkinoidaan helppona ja huoltoa kaipaamattomana ratkaisuna, joka sopii kiireisen lapsiperheen arkeen. Oikean nurmikon voi halutessaan kylvää myöhemmin sitten, kun pihan kuopsutukselle on enemmän aikaa. Ihmisten vapaa-aikaa nakertaa vaativa työelämä ja sen täyttävät helposti arkiset askareet ja perheenjäsenten harrastuksiin liittyvä kuskaaminen ja metatyö. Omakotitalojen muovimattojen heikko uhka onkin esimerkki sellaisesta arjen yksinkertaisesta päätöksestä, joka huomaamatta kumuloituu ja vaikuttaa biosfääriimme. Luontokato on systeeminen ongelma, mutta se syntyy myös pienistä, mikroskooppisista palasista, kun yksittäisten pihojen, puistojen ja tienpientareiden pusikot eivät esimerkiksi tarjoa elintilaa pölyttäjille.

Tekonurmi-ilmiön potentiaaliset vaikutukset eivät ulotu vain biodiversiteetin heikkenemiseen. Tutkijat ovat kiinnittäneet huomiota siihen, kuinka luontoköyhäksi rakennettu ympäristö heikentää myös ihmisen hyvinvointia, kun emme altistu enää samalla tavalla luonnon mikrobistolle. Muovimatosta itsestään kulkeutuu tutkijoiden mukaan mikromuovia kaikkialle ympäristöön. Toisaalta luontokatoon ja esimerkiksi pölyttäjäkantojen vähenemiseen on myös jo herätty, kun tekonurmien vastatrendinä moni on innostunut koti- tai mökkipihan niityttämisestä ja hyönteishotelleista.

Kaikissa arkemme valinnoissa, kuten omakotitalon piharatkaisuissa, jyllää useimmiten helppous ja käytännöllisyys. Kuitenkin yksittäisten valintojen kytkös systeemitason vaikutuksiin on vähintäänkin abstrakti: ”minä ja arjen tekoni ovat liian pieniä ollakseen merkittäviä”. Planetaarinen ja biodiversiteettiä tukeva asuminen vaatii vielä paljon innovointia helpompien arjen valintojen suhteen.  Tässä piileekin ilmiön vahva mahdollisuus, joka on ajatus arjen mikrokannustimista luontokadon torjumisessa. Minkälaiset mikrokannustimet voisivat puolestaan madaltaa käytännön kynnystä tehdä luontoköyhistä tekonurmista tai nurmimatoista niittyjä?  Olisivatko ratkaisuja rahallinen kannuste, niittyasiat tunteva kiinteistöhuoltoyhtiö, kaupungin tai kunnan tuki, henkilökohtainen mikrobialtistumisen mittari tai omin silmin nähty kesän kukkaloisto?

Jännite: Huomaamaton–näkyvä, vastuullinen–vastuuton

Mokkapalapelti rakentaa luottamusta

On sanottu, että Suomi on yhdistysten luvattu maa. Ainakin urheiluseuroissa on kuitenkin todistettu viime vuosina huolestuttavaa heikkoa uhkaa, joka ilmenee sillä, että lasten vanhempia on yhä vaikeampi sitouttaa seuran talkootyöhön, kuten Yle artikkelissaan kirjoittaa. Moni vanhempi haluaisi selvitä seuratoimintojen pyörittämisestä rahalla, eikä oman vapaa-ajan käyttämisessä lapsen harrastukseen nähdä hyötyä. Lasten urheiluharrastus nähdään yhteisen tekemisen sijasta osto- tai ajanviettopalveluna, joka mahdollistaa vanhempien oman ajan. EU:n tekemän tilaston mukaan vuonna 2009 miltei 18 prosenttia aikuisesta väestöstä teki vapaaehtoistyötä liikunnan tai urheilun parissa, kun vuonna 2022 luku oli noin 11 prosenttia. Urheiluseurat eivät toki ole ainoita yhdistyksiä, joita vapaaehtoisten vähyys koskettaa.

Miksi oman hyödyn maksimointi sekä ajankäytön optimointi on korvannut talkoo- ja seurahengen? Vanhempien aika on rahaa, ja siitä ajasta kilpailevat hektinen työelämä ja varmasti myös esimerkiksi nykyajan eetos itsensä kehittämiseen. Tunnistamme tässä jotain samaa kuin toisessa yleisessä sosiaalisten suhteiden nykyilmiössä, mediassakin esillä olleessa ”oharikulttuurissa”, eli herkkyydessä perua menoja viime hetkellä. Nämä heikot signaalit vaikuttavat muutoksen merkiltä siinä, miten tarkasti suojelemme omaa aikaamme ja sen rajoja. Nykyinen etätyötä koskeva keskustelu arjen ja työelämän yhteensovittamisesta on tälle yhtä lailla sukua.

Entä mitä tällaisen heikon uhan voimistuessa menetetään? Arjen paineiden ja individualisaation puristuksessa voi olla vaikea nähdä, kuinka talkootoiminnassa ihmisten työpanos voi olla enemmän kuin osiensa summa. Yhdistystoiminnan vetovoiman vähentyessä seurojen toiminta ammattimaistuu, mikä nostaa harrastuksen hintaa ja tämä uhkaa rajata osan lapsista ja perheistä tiettyjen harrastusten ulkopuolelle. Yhteiskunnan tuntuessa yhä polarisoituneemmalta tarvittaisiin myös enemmän keskinäistä luottamusta rakentavia yhdessä tekemisen ja oppimisen paikkoja. Seuratoiminta voi esimerkiksi integroida niin vieraskielisiä kuin suomea äidinkielenään puhuvia likemmin asuinalueeseensa, kuten Koivukylän Palloseuran esimerkki Vantaalta osoittaa. Luottamusta rakennetaan yhteiskunnassamme mokkapalapelti ja treeni kerrallaan!

Ainakin yleisesti huokoisempi arki vapauttaisi voimavaroja vapaaehtoistyöhön, mutta käsillä on myös vahva mahdollisuus pohtia sitä, miltä näyttää 2020-luvun uudenlainen talkoohenki. Kuten Ylen artikkelissa haastatellut pitkän linjan seuratoimijat toteavat, yksilöllistyvässä maailmassa mukaan kannattaa pyytää ihmisiä henkilökohtaisesti, tämän voimavarat ja osaaminen huomioiden. Talkoohenki luo yhteishyvää ja yhteiskunnallista luottamusta – mutta miten osaisimme tehdä näistä aineettomista arvoista näkyviä?

Jännite: yhteinen–erityinen, sopiva–ahdettu