Lääkärilehden blogissa 16.5.2018 Lääkärilehden entinen vastaava päätoimittaja Hannu Ollikainen kirjoittaa kohdalleen osuneesta väestötietojärjestelmästä löytyneestä virheellisestä kirjauksesta. Tämä löydös saa kirjoittajan epäilemään koko väestötietojärjestelmän luotettavuutta. Väestörekisterikeskus pahoittelee väestötietojärjestelmässä ollutta virhettä ja sen aiheuttamaa mielipahaa.
Kansainvälisesti tarkasteltuna varsin harvassa maassa on keskitetty, yleisesti luotettavana pidetty väestötietojärjestelmä, jonka tietoihin viranomaiset voivat tukeutua käsitellessään kansalaisten asioita. Suomessa on voitu mm. luopua työläästä ja aikaa vievästä käytännöstä, jossa kansalaisen on haettava paikallisesta väestörekisteritoimistosta todistus omista tiedoistaan ja toimitettava se viranomaiselle, joka kyseisiä tietoja tarvitsee. Kuten varttuneempi väki muistaa, näin toimittiin vielä 1980-luvulla, mutta seuraavan vuosikymmenen kuluessa väestötietojärjestelmän tietojen suora hyödyntäminen viranomaisten toimesta teki ns. virkatodistukset pääosin tarpeettomiksi.
Kerrotussa tapauksessakin taustalla oli hyvä tarkoitus ja konsepti tarkistaa taustalla olevat faktat viran puolesta, eikä juoksuttaa asiakasta maistraatissa tai kirkkoherranvirastossa hakemassa sukulaissuhteista todistavaa virkatodistusta. Laadukkaat sähköisessä muodossa olevat henkilötiedot ovat mahdollistaneet monet sujuvat ja kansalaisen kannalta vaivattomat palvelut ja asiointiprosessit, joihin emme tule yleensä edes kiinnittäneeksi huomiota.
Mikään ihmisen tekemä monimutkainen järjestelmä tai prosessi ei voi olla absoluuttisen täydellinen ja virheetön. Selvää on, että myös väestötietojärjestelmän tiedoissa on virheitä ja puutteita. Usein ne liittyvät rakennus- ja huoneistotietoihin, joiden osalta teknisiä ja toiminnallisia mahdollisuuksia kerätä täysin kattavia ja virheettömiä tietoja ei ole ollut eikä tätä ole edes otettu tavoitteeksi.
Henkilötietojen osalta, joilta edellytetään ja tavoitellaan täydellisyyttä ja virheettömyyttä, havaitut laatuongelmat liittyvät yleisimmin osoitetietoihin, jolloin selityksenä on usein muuttoilmoituksen teon laiminlyönti. Lääkärilehden blogissa kerrotut vanhemman ja tämän lapsen välistä sukulaissuhdetta koskevan tiedon suoranaiset virheet ovat sen sijaan hyvin harvinaisia. Puutteita (mistä kerrotussa tapauksessa ei ole kysymys) sen sijaan on, koska sukulaissuhdetietojen digitaaliseen muotoon siirtämisen yhteydessä oli mm. työekonomisista syistä tehtävä rajauksia sen suhteen, miten laajasti ja taaksepäin historiaan ulottuen vanhemman ja tämän lapsen välisiä suhteita järjestelmään rekisteröitiin.
Digitaalisen väestötietojärjestelmän perustaminen tapahtui vuosina 1968-1974 kokoamalla suomalaisten henkilötiedot eri lähteistä. Keskeisiä aineistoja olivat valtion henkikirjoittajien ja seurakuntien ylläpitämät paikalliset manuaalisesti (paperilla) pidetyt rekisterit. Perhesuhdetiedot eli tiedot henkilöiden välisistä avioliitoista sekä vanhemman ja lapsen välisistä suhteista kerättiin vakiomuotoisilla paperilomakkeilla miljoonia henkilöitä koskien sadoista paikallisista rekistereistä. Työ tehtiin sen laajuuteen ja vaativuuteen nähden tiiviin aikataulun puitteissa vuosina 1973-1974 ja siinä oli käytettävä sekä paikallisissa rekisteriviranomaisissa että Väestörekisterikeskuksessa runsaasti tilapäistyövoimaa.
Nämä reunaehdot huomioiden sukulaissuhdetietojen rekisteröinnin lopputulosta on pidettävä kokonaisuutena onnistuneena ja yhteiskunnan tarpeita hyvin palvelevana. Kuten nykyäänkin, edeltävien kollegoiden oli myös mietittävä kustannusten ja hyötyjen välistä suhdetta ja päätettävä, mikä on riittävä taso ja menettely sen saavuttamiseksi. Tämä ei mitenkään hyvitä tai mitätöi kirjoittajan kurjaa ja hämmentävää kokemusta, eli voin vain Väestörekisterikeskuksen puolesta pyytää anteeksi ja pahoitella tapahtunutta. Kuten todettu, tämänkaltaiset virheet ovat onneksi äärimmäisen harvinaisia; niiden korjaamiseksi tarvitaan asianomaisten reagointia ja myöskin selvitystä asioiden oikeasta tilasta.
